Tiedätkö sen tunteen, kun vain tuntuu että hajoat?
Vaikka miten yrität, niin et voi antaa muuta kuin antaa kyynelten tulla. Yrität pyyhkiä kyyneleet ensimmäiseksi hihaan, kämmeniin, paidan helmaan...

Joskus kaipuu toisesta ihmisestä on suunnattoman voimakas. Kaipuu toisen läheisyydestä, pienistä kosketuksista ihollani, halauksesta ympärilläni, hellistä kuiskauksista korvaani, pieni henkäys kaulallani...
Vain toisen läheisyys...kahvittelu hetki kanssasi, hymyileminen kanssasi...

Kukaan ei ole luonani kun sitä eniten kaipaisin. En halua paljastaa kenellekään heikkouttani. Kaipuutani.
En ehkä kuitenkaan kaipaa jotain mikä on mennyttä. Kaipaan jotain mikä on tulevaa elämässäni.
Hetken tuntuu että ajelehdin aavalla merellä päämäärättömästi ja yhtäkkiä olenkin rannalla ja tiedän missä olen ja mihin olen matkalla. Unenomaisesti sitä vain hetkeksi tyhjentää ajatukset virran vietäväksi ja käy niin että tajuat olevasi yhtäkkiä tai ehkä jopa vieläkin haaksirikkoutuneena, vailla pelastusta.

Tuleeko minusta sittenkään koskaan eheä enää? Varmasti. Joku päivä...

Tuntuu kuin pitäisi käpertyä sohvan nurkkaan tyyny kainalossa ja antaa itkun tulla. Tai kävellä lähimpään metsään ja antaa huudon tulla. Ohi tämäkin tunne kohta menee, ja on taas helpompi olla.