Miten ihanaa olikaan työpäivän jälkeen heittää vaatteet pois päältä, ottaa lämmin suihku, joka pesee pois pitkän päivän haasteet. Lökövaatteet päälle, tietokone auki ja jalat sohvapöydälle. Kukaan ei nurissut, että mitä tänään syötäisiin. Kukaan ei ollut kommentoimassa miksen ole tiskannut pariin päivään. Kukaan ei sanonut etten saisi nauttia illasta ihan yksin ison teekupillisen kera sohvalla rötköttäen. Ah. Autuus ja ihanuus.
Valkoiset teddy-tossut, harmaat lökäpöksyt ja valkoinen pitkähihainen paita ja teekuppi kädessä. Silti olo on seksikäs ja onnellinen. Hymyilen itselleni peilistä ja totean ääneen, että oletpa sinä tänään hyvännäköinen. Itserakkaus. Sitä saa ja pitää olla. Uskaltaakohan kukaan rakastua minuun vielä joku päivä, vai juoksevatko kaikki vain karkuun, sillä tiedän mitä haluan ja pikku hiljaa alan tajuamaan että olen jonkun suurenmoisen ja ihanan ihmisen arvoinen.
Kun on asenne kohdillaan, niin siitä on hyvä jatkaa.
Terveisin: "Sinkkuna Kotkassa" ;)
perjantai 10. tammikuuta 2014
maanantai 6. tammikuuta 2014
Saalistusvietti.
Mistä sitä oikeasti tietää mihin kaikkiin omiin tunteisiin liittyvään voi luottaa? Tulee hetki, jolloin ihastumme hetkellisesti tai pidemmäksi aikaa joihinkin ihmisiin. Mikä määrää nämä tunteet? Ikävä? Kaipuu? Tarve? Kaikki nämä edellä maininut? Onkohan ihastumista tutkittu naisen kuukautiskiertoon sopivaksi? Tuleeko tunteet tietyllä syklillä joka kuukausi? Onko jokin aika otollisin hetki kuukaudesta ihastumiseen tai muuhun suuriin tunteisiin vaikuttajana? Miksi pohdin näitä? Niinpä...
Mikä on aika, jona unohdamme edellisen ihastuksen? Siis ihan oikeasti unohdamme? Joku teki suuren vaikutuksen tavalla tai toisella, eikä tuota ihmistä saa pois ajatuksistaan? Mitä oikeasti tapahtui? Tapahtuiko loppupeleissä yhtään mitään? Oliko kyse taas vain ihmisestä jota et voinutkaan saada elämääsi, joka sillä tavoin jäi mieleesi kummittelemaan? Saalistusvietti. Se minulla on. Mikäli toinen on liian helppo tapaus: totaalinen dumppaus aika nopeasti. Ihan kuin laastarin vetäisi pois. Oi kyllä, se sattuu, mutta vain hetken. Vaihtoehto numero kaksi: toinen ei osoita samankaltaista kiinnostusta kuin sinä itse. Tulos: haaste vastaanotettu.
Onko minulla siis pakkomielle saada ihmiset pitämään minusta ja ihastumaan minuun vain saadakseni itse sen vallan että voin itse antaa pakit? Toivottavasti ei! Miksi haksahdan vääriin miehiin alituiseen, enkä osaa nähdä sitä ihmistä joka tosiasiassa voisikin olla hyvä minulle. Kuka se on? No enhän minä sitä tiedä! Kun toinen osapuoli on minusta kiinnostunut, mutta en itse ole kiinnostunut, niin enhän minä edes näe mitään! En huomaa toisen kiinnostusta, jollei hän sitä suoraan sano minulle.
Tässä päädyn taas samaan lopputulokseen, mistä sitä oikeasti tietää toisen tunteet, jollei kysy asiasta suoraan. Miksi kiertelemme ja kaartelemme asioissa, kuin voisimme ilmaista tunteemme suoraan ja sen kummempia selittelemättä. "Ei, en ole kiinnostunut sinusta, mutta"...."Voimme silti olla kavereita"..."Minä soitan sinulle"...
Miksi sanomme asioita joita emme tarkoita? Miksi kerta toisensa jälkeen joku kuvittelee, että on helpompi sanoa toiselle että soittaa tai ottaa yhteyttä, jos sitä oikeasti ei aio tehdä? Miten ärsyttävää on se pettymys, kun toisesta ei kuulukaan mitään, vaikka sanoikin tekevänsä toisin. Miten kauan ihmiset voivat enää luottaa toisiin ihmisiin, jos vain annamme toisen uskoa toisin. Vielä ihmetellään sitäkin, miten joku voi särkeä sydämensä kerta toisensa jälkeen ja hyvinkin helposti.
Toiset meistä tuntevat asioita herkemmin. Paremminkin tarkoitettuna toiset meistä luottavat ja päästävät ihmisiä sydämiimme uskoen toiseen osapuoleen vilpittömästi alusta lähtien.
Vaikka kovasti kuinka koittaisi kylmettää omat tunteensa, silti mukavan ihmisen tullessa siihen lähelle omaa henkilökohtaista puolustumuuria, haluamme vilpittömästi uskoa että ehkä tämä ei sitä hajota ja tuhoa kaikkea minkä olit niin vaivalla saanut rakennettua.
Tämä toistuu niin kauan kuin jokainen meistä löytää sen vilpittömän ja pyyteettömän rakkauden elämäänsä. Ainakin niillä, jotka uskaltavat laskea puolustustaan ja uskaltavat tuntea.
Onko tarve saada elämäänsä joku toinen niin vahva, että sen eteen on tehtävä mieletön määrä työtä, saadakseen haluamansa lopputuloksen? Olemme laumaeläimiä. Ei meitä ole tarkoitettu elämään yksin. Miksi "saalistus" tuntuu silti vain niin turhalta ja vaivalloiselta välillä. Toisen osapuolen sanoessa tai ilmaistaessa tavalla tai toisella ettei ole kiinnostunut, niin mitä me teemme? Luovutamme! No miten monta kertaa pitää saada nokkiinsa? Vissiin aika pirun monta kertaa. Ai samalta ihmiseltäkö? Muahhahaa! Miten monta kertaa muka pitäisi yrittää, jos toinen on jo osoittanut ettei ole kiinnostunut sinusta? Kannattaako enää yrittää toiste, sillä lopputuloksena voi olla stalkkerin maine? Pieni hulluus on hyvästä, niinhän jotkut väittävät. Kohtuus kaikessa.
Aloitan tästä päivästä lähtien miesvapaan loppukuukauden! Mieslakko! Katsotaan kuinka kauan pystyn pitäytymään. Saatan jopa jatkaa seuraavalle kuukaudelle. Mikä on lopputuloksena? Kuka tietää! Jos tupakoitsija tupakat jätettyään pystyy jo kolmantena päivänä toteamaan että maistaa ruoka-aineita paremmin, niin mitä minä tästä saan? Koen hyvinkin todennäköisesti epätoivoa kun lähelleni saapuu hyvältä tuoksuva mies. Sokeririippuvainen voi päästä sokerista eroon. Miesvieroitus? Miehet pois ajatuksista-kuukausi? Tätä pitää vielä hioa...
Terveisin: "Sinkkuna Kotkassa" ;)
Mikä on aika, jona unohdamme edellisen ihastuksen? Siis ihan oikeasti unohdamme? Joku teki suuren vaikutuksen tavalla tai toisella, eikä tuota ihmistä saa pois ajatuksistaan? Mitä oikeasti tapahtui? Tapahtuiko loppupeleissä yhtään mitään? Oliko kyse taas vain ihmisestä jota et voinutkaan saada elämääsi, joka sillä tavoin jäi mieleesi kummittelemaan? Saalistusvietti. Se minulla on. Mikäli toinen on liian helppo tapaus: totaalinen dumppaus aika nopeasti. Ihan kuin laastarin vetäisi pois. Oi kyllä, se sattuu, mutta vain hetken. Vaihtoehto numero kaksi: toinen ei osoita samankaltaista kiinnostusta kuin sinä itse. Tulos: haaste vastaanotettu.
Onko minulla siis pakkomielle saada ihmiset pitämään minusta ja ihastumaan minuun vain saadakseni itse sen vallan että voin itse antaa pakit? Toivottavasti ei! Miksi haksahdan vääriin miehiin alituiseen, enkä osaa nähdä sitä ihmistä joka tosiasiassa voisikin olla hyvä minulle. Kuka se on? No enhän minä sitä tiedä! Kun toinen osapuoli on minusta kiinnostunut, mutta en itse ole kiinnostunut, niin enhän minä edes näe mitään! En huomaa toisen kiinnostusta, jollei hän sitä suoraan sano minulle.
Tässä päädyn taas samaan lopputulokseen, mistä sitä oikeasti tietää toisen tunteet, jollei kysy asiasta suoraan. Miksi kiertelemme ja kaartelemme asioissa, kuin voisimme ilmaista tunteemme suoraan ja sen kummempia selittelemättä. "Ei, en ole kiinnostunut sinusta, mutta"...."Voimme silti olla kavereita"..."Minä soitan sinulle"...
Miksi sanomme asioita joita emme tarkoita? Miksi kerta toisensa jälkeen joku kuvittelee, että on helpompi sanoa toiselle että soittaa tai ottaa yhteyttä, jos sitä oikeasti ei aio tehdä? Miten ärsyttävää on se pettymys, kun toisesta ei kuulukaan mitään, vaikka sanoikin tekevänsä toisin. Miten kauan ihmiset voivat enää luottaa toisiin ihmisiin, jos vain annamme toisen uskoa toisin. Vielä ihmetellään sitäkin, miten joku voi särkeä sydämensä kerta toisensa jälkeen ja hyvinkin helposti.
Toiset meistä tuntevat asioita herkemmin. Paremminkin tarkoitettuna toiset meistä luottavat ja päästävät ihmisiä sydämiimme uskoen toiseen osapuoleen vilpittömästi alusta lähtien.
Vaikka kovasti kuinka koittaisi kylmettää omat tunteensa, silti mukavan ihmisen tullessa siihen lähelle omaa henkilökohtaista puolustumuuria, haluamme vilpittömästi uskoa että ehkä tämä ei sitä hajota ja tuhoa kaikkea minkä olit niin vaivalla saanut rakennettua.
Tämä toistuu niin kauan kuin jokainen meistä löytää sen vilpittömän ja pyyteettömän rakkauden elämäänsä. Ainakin niillä, jotka uskaltavat laskea puolustustaan ja uskaltavat tuntea.
Onko tarve saada elämäänsä joku toinen niin vahva, että sen eteen on tehtävä mieletön määrä työtä, saadakseen haluamansa lopputuloksen? Olemme laumaeläimiä. Ei meitä ole tarkoitettu elämään yksin. Miksi "saalistus" tuntuu silti vain niin turhalta ja vaivalloiselta välillä. Toisen osapuolen sanoessa tai ilmaistaessa tavalla tai toisella ettei ole kiinnostunut, niin mitä me teemme? Luovutamme! No miten monta kertaa pitää saada nokkiinsa? Vissiin aika pirun monta kertaa. Ai samalta ihmiseltäkö? Muahhahaa! Miten monta kertaa muka pitäisi yrittää, jos toinen on jo osoittanut ettei ole kiinnostunut sinusta? Kannattaako enää yrittää toiste, sillä lopputuloksena voi olla stalkkerin maine? Pieni hulluus on hyvästä, niinhän jotkut väittävät. Kohtuus kaikessa.
Aloitan tästä päivästä lähtien miesvapaan loppukuukauden! Mieslakko! Katsotaan kuinka kauan pystyn pitäytymään. Saatan jopa jatkaa seuraavalle kuukaudelle. Mikä on lopputuloksena? Kuka tietää! Jos tupakoitsija tupakat jätettyään pystyy jo kolmantena päivänä toteamaan että maistaa ruoka-aineita paremmin, niin mitä minä tästä saan? Koen hyvinkin todennäköisesti epätoivoa kun lähelleni saapuu hyvältä tuoksuva mies. Sokeririippuvainen voi päästä sokerista eroon. Miesvieroitus? Miehet pois ajatuksista-kuukausi? Tätä pitää vielä hioa...
Terveisin: "Sinkkuna Kotkassa" ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)