Vihdoinkin virtaa.

Tulee hetkiä jolloin oma kroppa käskee pysähtymään. Flunssa ja viiden päivän kuume vetää välillä ihmisen hiljaiseksi. Kieltämättä hiljaiseksi pelkästään sen takia, kun nukut, nukut ja nukut.
Eräs ystäväni sai huomata senkin että allekirjoittaneella meni päivät sekaisin. Tällä kertaa kyselin tapahtuneesta, mikä oli tulossa vasta seuraavana päivänä. Näitä nyt voi sattua kelle vain.
Kiitos ihanille ystävilleni jotka jaksoivat piristää tätä kuumehöperöistä silti päivästä toiseen.
Eli toinen päivä ilman kuumetta, ja fiilis on lähes loistava. Siksi vain "lähes" loistava, sillä jo pienenä opetettu oppi on kantanut näihinkin päiviin asti. Vaikka ulkona olisi kuinka hieno ilma, jos olet kipeänä, niin pysyt kotona. Sairaslomaa oli kirjoitettu tähän päivään asti, joten sitkeästi en lähtenyt kävelylle vaikka ilma ulkona kutsuikin todella houkuttelevasti.
Pientä nuhaa ja aivastelua huolimatta siis virtaa kuitenkin löytyy.

Aamulla oma isä tuli mieleeni ja muistan miten hän teki perheellemme usein (muistaakseni) sunnuntaisin ruismarjapuuroa puolukoista. Sekä vielä näinäkin päivinä kun käyn isäni luona ,saan ainakin yhtenä aamuna ruismarjapuuroa. Koska ajattelin isääni, tein ruismarjapuuroa itselleni ja päätin myös ilmoittaa hänelle että hän on ajatuksissani ja seuraavaksi koitammekin löytää seuraavan yhteisen viikonlopun jonka saamme sovittua yhteen, jotta lähtisin käymään siellä.

Koska heräsin tosiaan aamu kahdeksalta näin sunnuntai aamuna, niin virtaahan siis tosiaan löytyi.
Nyt uunissa, enää vain hetken, on lasagnea, joka riittäisi ainakin kahdeksalle syöjälle. Juustokastikkeesta tuli mielettömän hyvää! Vähän kermajuustoa, parmesania, cheddaria sekä goudaa siihen sulatettuna... Kuitenkin, paras osa lasagnesta mielestäni on se hyvin paistunut rapsakka kuori. Toimii monissa muissakin ruokalajeissa, kuitenkin tässä ruoassa erityisen hyvin.

Kohta siis hyvää ruokaa ja pari jaksoa "Ensisilmäyksellä"-sarjaa.
Tällä kertaa vain itselleni. Keittiö siistinä ruoanlaiton jälkeen, ruoka uunissa ja hyvää musiikkia.
Ei lainkaan hassumpi tapa viettää sunnuntaita.

Terveisin: "Sinkkuna Kotkassa" ;)

Ennen oli toisin.

Töissä eräs asiakas jäi juttelemaan hetkeksi minun ja työkaverini kanssa. Olin aikaisemmin jutellut tämän herrasmiehen lastenlasten kanssa, jotka olivat selkeästi varsin ujoja poikia, ja heidän isoisänsä siihen tokaisi siihen että kyllä he pian oppivat keskustelemaan tyttöjen kanssa tai ainakin parempi olisi, sillä muuten ei tässä maailmassa pärjää.
Jäin hymyilemään tätä asiaa, johon tuo isoisä jatkoi ja kertoi näin:
"Silloin kun minä olin paljon paljon nuorempi, se oli jännittävää mennä ensi treffeille tytön kanssa. Mistä sitä tiesit tykkääkö hän samoista asioista kuin minä. Ennen oli toisin. Silloin ei ollut kännyköitä, vaan muistan miten piti mennä puhelinkioskiin soittamaan. Mukanani oli muistilappu, johon olin kirjoittanut ranskalaisilla viivoilla asiat jotka halusin kertoa tytölle."

Tosiaan, ennen oli toisin. On asioita jotka ovat parantuneet selvästi teknologian kehityksen myötä, mutta kuinka moni meistä silti toivoisi tapaavansa elämäänsä ihmisen jotain muuta kuin netin välityksellä.
Nykyään on suunnaton määrä deittipalveluja tarjolla, on sovelluksia kännyköihin, joilla voit kommunikoida tietyn kriteerein täyttävien ihmisten kanssa (useimmissa tapauksissa vain siis silloin kun toinenkin on mahdollisesti tykännyt sinusta), facebookin kauttakin löytyy erinäisiä ryhmiä ja palveluja jota kautta voit löytää elämääsi toisen ihmisen. On siis lukemattomia keinoja, mutta mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi toiselle.

Onko mahdollista tavata joku ihana ihminen ilman että se tapahtuu netin kautta (tähän lasken puhelimen sovellukset yms.) tai baarissa?
Jos lasket ystävistäsi ne, jotka ovat tavanneet jotain muuta kautta, niin mahtuvatko ne kahden tai peräti yhden käden sormilla laskettaviksi?

Onhan niitä muitakin tapoja tavata "Hänet". Harrastusten kautta, töissä, kaupassa, kirjastossa, urheilupelissä...

Suunnittelin tekeväni tuossa pienen viikonloppu reissun toisaalle. Juomiseksihan se menee ystävien keskuudessa. Voisin samalla tehdä toisessa kaupungissa ollessani pientä gallup-tyyppistä tiedustelua erilaisista isku-repliikeistä. Niin sekä hyvistä että huonoista repliikeistä, ja lisätä tänne niitä mitä saan kasattua, jollei käy niin että juon liikaa ja unohdan koko jutun. Saa nähdä, saanko siitä aiheesta itse hyvän small talkin aikaiseksi.

Terveisin: "Sinkkuna Kotkassa" ;)

Viesti tuntemattomalta.

Sain tänään viestin vieraasta numerosta, ja viestissä luki näin: "Iso suudelma sinulle X".

Yritin ottaa yhteyttä viestin lähettäjään, mutta en saanut vastausta kuka sen viestin minulle lähetti. Numerotiedustelustakaan viestin lähettäjän numeroa en saanut selville.

Liekö tullut väärään numeroon kyseinen viesti.

Väärään numeroon tai ei, sain siitä kuitenkin hyvän mielen. Harmittelin toki mielessäni hetken sitä, jos kyseinen viesti ei ollutkaan tarkoitettu minulle, niin jäikö joku muu ilman tätä viestiä.

Kuka on tuon viestin takana? Saanko sitä koskaan selville? Ihan sama, hymyilyttämään se silti jäi.

Joskus päivään voi tulla piristyksiä odottamatta. 

Terveisin: "Sinkkuna Kotkassa" ;)

Kun tuntuu että jotain puuttuu.

Vaikka miten tuntuisi elämä suurin piirtein olevan mallillaan, tulee silti hetkiä että mietin, että voisiko asiat kuitenkin olla toisin. Olisinko voinut tehdä aikanaan jotain toisin, ja siten muuttaa elämäni kulkua.

Kaikin puolin asiani on varmasti ulkopuolisen silmin hyvin. Kuitenkin olen törmännyt jo useasti tilanteeseen, että minulle on suoraan ehdoteltu että tulisiko minun laittaa nettiin deittiprofiili. Olen törmännyt myös kysymyksiin jotka ovat jo jossain määrin naurettavan henkilökohtaisia, kuten esimerkiksi: "etkö olisi halunnut saada lapsia tuohon ikään mennessä?" tai "pitäisikö sinun laskea hiukan rimaa?".

Miksi pitäisi laskea rimaa. En vieläkään halua tuohon viereeni ketään vain siitä ilosta että on kiva että siinä on joku. Koska haluan löytää ihmisen joka selkeästi kolahtaa luihin ja ytimiin, enkä malta odottaa seuraavaa kertaa kuin näemme, niin olenko pelkkä romanttinen hölmö? En mielestäni.
Haluan rinnalleni elämään ihmisen, jota kohtaan tunnen intohimoa ja johon voin luottaa ja joka osaa tehdä sattuman varaisia yllätys momentteja elämääni.
En usko että voisin aloittaa suhteen niin että "ehkä joku päivä opin rakastamaan tätä ihmistä"-asenteella.

Pähkäilen elämääni tulleita pettymyksiä. Olen miettinyt edellisiä suhteitani. Olen käynyt tunteiden vuoristorataa viimeisen viikon ajan niin kovaa vauhtia että välillä on itsekin vaikea pysyä kyydissä.
Välillä mietin mitä olisin oikeastaan voinut tehdä toisin. Olenko tehnyt kaikkeni?

Jopa työrintamalla on viime aikoina tullut ajateltua, että onko tämä nyt tässä? Tätäkö minä haluan?
Ehkä elämäni osa-alueet eivät kuitenkaan ole ihan kunnossa, sillä mietin niin kovasti että jotain puuttuu ja haluan muuttaa tilanteen. Ehkä kyse ei tällä kertaa olekaan siitä että elämästäni puuttuu joku tärkeä ihminen. Puuttuuko minulta suunta elämästä? Ei niinkään.
En vain ole ihan täysin tyytyväinen omaan elämäni tämän hetkiseen tilanteeseeni, joten on aika tehdä jotain toisin, jotta voin muuttaa sitä niin että olisin tyytyväinen olotilaani.

Huominen päivä voi tuoda tullessaan taas jotain uutta, joten sitä kohti.

Terveisin: "Sinkkuna Kotkassa" ;)

Pettymys.

Jokainen meistä kokee monia tuntemuksia elämässään ja onhan se hyväkin. Eri tunteet ja tapahtumat jotka saavat erilaiset tunteet aikaan, kasvattavat meitä ihmisinä ja uskon että tunteiden kokeminen tekee meistä vahvempia.
On hyviä, on huonoja ja on ikäviä tunteita. Pettymyksen listaisin suoraan ikäviin tunteisiin.
Tottakai pettymyksiä tulee elämässä, mutta miksi juuri jonkun tietyn ihmisen kohdalla se tuntuu niin pirullisen voimakkaalta.
Olen pettynyt. Ehkä hieman jopa surullinen. Luulin kokeneeni jotain aivan maagista ja erilaista elämässäni...jotain...mikä sitten oli yhtä nopeasti pois elämästäni kuin se siihen tulikin.
Pikaihastuminen. Totaalinen pikaihastuminen!

Hämmentävän tässä tekee sen, kun luen omia kirjoituksiani taaksepäin, niin huomaan selkeän reitin mitä kuljen. Tarkoitan tällä sitä, että en hyväksy selkeitä merkkejä siitä ettei toinen ole kiinnostunut, vaan analysoin ja pohdin asioita monelta eri kannalta, jos vaikka en huomannut jotain...Ja kuitenkin oma neuvoni olisi tässäkin tilanteessa ollut ystävälleni: "Jos hän oikeasti on kiinnostunut, kyllä hän ottaa yhteyttä".

Tässä sitä sitten taas ollaan. Huomasin erityisen piirteen itsessäni. Vaikka merkit olisivat selkeät, silti kaipaan toiselta osapuolelta suoran ilmoituksen siitä ettei hän halua tavata minua tai ole kiinnostunut minusta. Tuon saatuani pystyn huomattavasti helpommin jatkamaan eteenpäin, ilman että jään pohtimaan, olisinko kuitenkin voinut tehdä jotain toisin. Mikäli en saa ihmiseltä josta olen kiinnostunut, selkeää vastausta tai vastausta lainkaan, jään aivan liian pitkäksi aikaa pohtimaan muunmuassa sitä että miksei hänellä ole tarpeeksi selkärankaa vain myöntää ettei ole kiinnostunut minusta.

Miksi toiset luulevat tekevänsä asioista helpompia sanomalla "minä soitan" tai jotain ihan mitä vain, mikä antaa sille toiselle sen illuusion että saattaisitte tavata vielä toisenne? Hölmöä sanon minä.
Toinen osapuoli jää hirteen roikkumaan odottaessaan puhelimen vieressä toisen soittoa tai tekstiviestiä.

Ei, tämä viimeinen tapaus (ihan kuin minussa jotenkin muka roikkuisi noita kakslahkeisia alituiseen...ei oikeasti...) ei antanut ymmärtää mitenkään suoraan että olisi kiinnostunut muuta kuin yhden illan jutusta, minä se olin joka olisi ollut kiinnostunut enemmästä. Ne oli ne silmät...ja hymy...No, aina on muistot.
Varsinkin kun sain sen tarvitsemani selkeän vastauksen, oli taas todettava, että niinpä niin, näin taas minun elämässäni.

Välillä vain tuntuu että olenko aivan liian nirso miesten suhteen. Kyllä, olen rumasti ja vähän nätimminkin tehnyt selväksi erinäisille kakslahkeisille tässä sinkkuutta viettäessäni, etten ole kiinnostunut. Jos ei nätillä tavalla ymmärrä, on otettava rumat tavat käyttöön (totaalinen ingnooraus...RUMAA!).
Olen tavannut muutamia mukavia tapauksia, mutta kuitenkin olen odottanut että jossain päin kroppaa tulisi joku merkki siitä että olisin kiinnostunut tästä tai tästä. Kun sitä merkkiä tai tunnetta ei vain tule, niin minkäs sille sitten enää mahtaa? Aivan, ei mahdakaan.
Silti tiedän että on aivan tyhmää olla pettynyt tai surullinen jos joku aivan mielettömän mahtavalta vaikuttava tyyppi ilmoittaakin ettei halua tavata. Koska pakko sitä vain on jatkaa eteenpäin ja ajatella ettei se ihminen vain ollut minua varten. "Kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen on jo avoinna sitä kohti kulkemaan".

Pettynyt tunne, ihan vain siitäkin syystä, että välillä vain väsyttää olla yksin. Tehdä päätöksiä yksin. Nukkua yksin. Asua täällä yksin. Surullinen siitä syystä, että välillä oikeasti mietin, löydänkö ketään ihanaa ihmistä rinnalleni kulkemaan. Kuka minut oikeasti haluaisi elämäänsä kanssaan jakamaan. Varsinkin kun muutamat tapaukset ovat vain tulleet eteeni, vaikken ole niitä etsinyt. Pitääkö siis aloittaa etsiminen oikein kunnolla etsimällä?

Jokaisen sinkun ja miksei varatunkin ihmisen tulisi katsoa "Jätä se"-elokuva (He's just not that into you), jotta voisi selkeyttää aivottoman elokuvan (no ei ihan...) jälkeen omaa ajatusmaailmaansa, ehkä elokuvan siivittämänä auttaa itseään tai kaveriaan. Kyllä ne merkit siellä on jos on ollakseen. Uskokaa tai älkää!

Vähän harhaili tämän illan juttu, mutta lisää taas ensi kerralla.

Terveisin: "Sinkkuna Kotkassa" ;)

Itsetuntemus.

Pitäisihän sitä itsensä tuntea ja osata tietää heti jos jokin mietityttää liikaa, niin se ei sitten ole tarkoitettu välttämättä sinulle.
Olin vielä eilen yöllä kirjoittamassa viestiä ystävälleni, etten tosiaan tiedä onko sittenkään oma mielenkiintoni treffikumppaniani kohtaan niin voimakkaat, että haluaisin siitä tulevan jotain.

Hassua olikin, kun paljastui että kumpainenkin olimme tahoillamme miettineet samaa, ettemme ehkä kuitenkaan halua tutustua toisiimme paremmin. Hyvinhän tässä siis kävi.

Nyt siis loppui se jossittelu. Sillä kyllä sinä itse tunnet itsesi parhaiten, vaikka kuinka emmit ja mietit voisiko tästä jotain kuitenkin/ennen pitkään/ jos vaikka /...no tätä listaa voisi jatkaa vaikka ja kuinka pitkään.
Luottakaamme siis itseemme ja jos jokin ei tunnu hyvältä, niin selittelyt sikseen ja kohti uusia haasteita.
Mitä sitten jos tunteet eivät aina kohtaa? Valitettavasti emme voi tietää mitä kohtalo tuo eteemme. Jotain parempaa on siis luvassa jos malttaa vähän aikaa odottaa. Mitä jos minut onkin tarkoitettu elämään ilman toista osapuolta? Sillehän en sitten voi mitään.

Ehkä huomenna menen torille ja tapaan siellä kahvia ostaessani elämäni miehen. Mistä sitä voi tietää tulisiko näin tapahtumaan, jollen mene. Olenko siis menossa torille huomenna? Jää nähtäväksi. Todennäköisesti en. Kuitenkin muuttamalla omia tapojani saattaa jotain uutta ja kiehtovaa tulla eteeni. Eli toisinsanoen kävisin juttelemassa torikauppiaiden kanssa ja menetän kaikki käteisvarani, sillä en kuitenkaan voi olla ostamatta mitään.

Hymyissä suin seuraavaksi nukkumaan. Jotenkin silti tuntuu että kaikki meni juuri niinkuin pitikin.

Terveisin: "Sinkkuna Kotkassa" ;)

Mitäpä sitten kun...?

Kun tapaat mielenkiintoisen ihmisen, mutta et ota hänestä suoraan kunnolla selkoa, niin mitä tehdä?
Pitäisikö luottaa omaan vaistoonsa heti, ettei tästä mitään tule, vai pitääkö ottaa rauhallisesti ja miettiä josko tämä tapaus voisi olla erilainen? Onko tämä ihminen luottamuksesi arvoinen?
Kiehtovaa on kohdata ihminen josta ei ota kunnolla selkoa. Kiehtovaa on sekin etten ole niin suoraan kertonut asioista, joista voisin kertoa heti aluksi toiselle. Kortit on jaettu, mutta en näe edes omia korttejani. Onko tässä jotain erikoista mahdollisesti tapahtumassa?

Kävin tuossa päivänä eräänä treffeillä erään mielenkiintoisen miehen kanssa, joka...niin...oli jollain tapaa erilainen, kuin muut joihin olen ihastunut. Se saattoikin olla osa tekijänä siinä että tuo mies jäi mieleeni.
Kyllä, tuo mies on mielessäni, ja hän saa minut hymyilemään ja nauramaan. En kuitenkaan osaa tältä istumalta sanoa että mitä tästä tulee ja onko tullakseen mitään.

Olenko ihastunut? Hiukan.
Haluanko tutustua tuohon mieheen paremmin? Ehkä kyllä...

Elämämme lyhyinä hetkinä en halua hukata liikaa aikaa tai energiaa turhuuksiin, kuitenkaan en juuri nyt koe että tämän miehen tapaaminen uudestaan on turhaa. Joten, lopputuloksena: toivottavasti tapaan hänet vielä uudestaan...vai... Pallo on heitetty toiselle...

Ei ole helppoa olla sinkkuna ja varsinkin sellaisena sinkkuna joka ihastuu herkästi.
Huomioon on vielä otettava sekin että edellinen ihastukseni, joka ei vastannut tunteisiini aikanaan siten kuin olisin toivonut, yrittää selkeästi lämmitellä tunteitani omaan suuntaansa.

Liian paljon pyörii ajatuksia päässäni ja en osaa oikein sanoa että mitä aurattua polkua pitäisi kulkea.
Onko hyvä näin. Olla yksin ja katsoa kaikki ajan kanssa? Siinäkin on puolensa. Kukaan ei tule sanomaan mitä tehdä. Kuitenkaan ei ole ketään kenen kainaloon käpertyä, ei ketään kenelle kertoa päivästä, ketään kelle keittää vaikka kupillisen teetä.
Ainut asia mistä voin olla varma, on se etten suostu tyytymään. En halua jota kuta elämääni vain sen takia että minullakin olisi joku jonka luokse mennä ja jonka luona olla.
Haluan rakastua intohimoisesti. Onko sitä kuitenkaan tarkoitettu minua varten? Ihan varmasti on! On asioita mihin pitää uskoa. Minä uskon rakkauteen. Mikäli se ei näy minulle elämäni rakkauden löytymisenä joku päivä, niin jaan rakkauttani läheisilleni.

On hyvä nukkua yön yli ja sillä tavoin saattaa saada selvyyttä omiin ajatuksiinsa. Hyvää yötä sinä!

Terveisin: "Sinkkuna Kotkassa" ;)

Elämästä nauttimista.

Miten ihanaa olikaan työpäivän jälkeen heittää vaatteet pois päältä, ottaa lämmin suihku, joka pesee pois pitkän päivän haasteet. Lökövaatteet päälle, tietokone auki ja jalat sohvapöydälle. Kukaan ei nurissut, että mitä tänään syötäisiin. Kukaan ei ollut kommentoimassa miksen ole tiskannut pariin päivään. Kukaan ei sanonut etten saisi nauttia illasta ihan yksin ison teekupillisen kera sohvalla rötköttäen. Ah. Autuus ja ihanuus.

Valkoiset teddy-tossut, harmaat lökäpöksyt ja valkoinen pitkähihainen paita ja teekuppi kädessä. Silti olo on seksikäs ja onnellinen. Hymyilen itselleni peilistä ja totean ääneen, että oletpa sinä tänään hyvännäköinen. Itserakkaus. Sitä saa ja pitää olla. Uskaltaakohan kukaan rakastua minuun vielä joku päivä, vai juoksevatko kaikki vain karkuun, sillä tiedän mitä haluan ja pikku hiljaa alan tajuamaan että olen jonkun suurenmoisen ja ihanan ihmisen arvoinen.

Kun on asenne kohdillaan, niin siitä on hyvä jatkaa.

Terveisin: "Sinkkuna Kotkassa" ;)

Saalistusvietti.

Mistä sitä oikeasti tietää mihin kaikkiin omiin tunteisiin liittyvään voi luottaa? Tulee hetki, jolloin ihastumme hetkellisesti tai pidemmäksi aikaa joihinkin ihmisiin. Mikä määrää nämä tunteet? Ikävä? Kaipuu? Tarve? Kaikki nämä edellä maininut? Onkohan ihastumista tutkittu naisen kuukautiskiertoon sopivaksi? Tuleeko tunteet tietyllä syklillä joka kuukausi? Onko jokin aika otollisin hetki kuukaudesta ihastumiseen tai muuhun suuriin tunteisiin vaikuttajana? Miksi pohdin näitä? Niinpä...

Mikä on aika, jona unohdamme edellisen ihastuksen? Siis ihan oikeasti unohdamme? Joku teki suuren vaikutuksen tavalla tai toisella, eikä tuota ihmistä saa pois ajatuksistaan? Mitä oikeasti tapahtui? Tapahtuiko loppupeleissä yhtään mitään? Oliko kyse taas vain ihmisestä jota et voinutkaan saada elämääsi, joka sillä tavoin jäi mieleesi kummittelemaan? Saalistusvietti. Se minulla on. Mikäli toinen on liian helppo tapaus: totaalinen dumppaus aika nopeasti. Ihan kuin laastarin vetäisi pois. Oi kyllä, se sattuu, mutta vain hetken. Vaihtoehto numero kaksi: toinen ei osoita samankaltaista kiinnostusta kuin sinä itse. Tulos: haaste vastaanotettu.

Onko minulla siis pakkomielle saada ihmiset pitämään minusta ja ihastumaan minuun vain saadakseni itse sen vallan että voin itse antaa pakit? Toivottavasti ei! Miksi haksahdan vääriin miehiin alituiseen, enkä osaa nähdä sitä ihmistä joka tosiasiassa voisikin olla hyvä minulle. Kuka se on? No enhän minä sitä tiedä! Kun toinen osapuoli on minusta kiinnostunut, mutta en itse ole kiinnostunut, niin enhän minä edes näe mitään! En huomaa toisen kiinnostusta, jollei hän sitä suoraan sano minulle.

Tässä päädyn taas samaan lopputulokseen, mistä sitä oikeasti tietää toisen tunteet, jollei kysy asiasta suoraan. Miksi kiertelemme ja kaartelemme asioissa, kuin voisimme ilmaista tunteemme suoraan ja sen kummempia selittelemättä. "Ei, en ole kiinnostunut sinusta, mutta"...."Voimme silti olla kavereita"..."Minä soitan sinulle"...
Miksi sanomme asioita joita emme tarkoita? Miksi kerta toisensa jälkeen joku kuvittelee, että on helpompi sanoa toiselle että soittaa tai ottaa yhteyttä, jos sitä oikeasti ei aio tehdä? Miten ärsyttävää on se pettymys, kun toisesta ei kuulukaan mitään, vaikka sanoikin tekevänsä toisin. Miten kauan ihmiset voivat enää luottaa toisiin ihmisiin, jos vain annamme toisen uskoa toisin. Vielä ihmetellään sitäkin, miten joku voi särkeä sydämensä kerta toisensa jälkeen ja hyvinkin helposti.

Toiset meistä tuntevat asioita herkemmin. Paremminkin tarkoitettuna toiset meistä luottavat ja päästävät ihmisiä sydämiimme uskoen toiseen osapuoleen vilpittömästi alusta lähtien.
Vaikka kovasti kuinka koittaisi kylmettää omat tunteensa, silti mukavan ihmisen tullessa siihen lähelle omaa henkilökohtaista puolustumuuria, haluamme vilpittömästi uskoa että ehkä tämä ei sitä hajota ja tuhoa kaikkea minkä olit niin vaivalla saanut rakennettua.

Tämä toistuu niin kauan kuin jokainen meistä löytää sen vilpittömän ja pyyteettömän rakkauden elämäänsä. Ainakin niillä, jotka uskaltavat laskea puolustustaan ja uskaltavat tuntea.

Onko tarve saada elämäänsä joku toinen niin vahva, että sen eteen on tehtävä mieletön määrä työtä, saadakseen haluamansa  lopputuloksen? Olemme laumaeläimiä. Ei meitä ole tarkoitettu elämään yksin. Miksi "saalistus" tuntuu silti vain niin turhalta ja vaivalloiselta välillä. Toisen osapuolen sanoessa tai ilmaistaessa tavalla tai toisella ettei ole kiinnostunut, niin mitä me teemme? Luovutamme! No miten monta kertaa pitää saada nokkiinsa? Vissiin aika pirun monta kertaa. Ai samalta ihmiseltäkö? Muahhahaa! Miten monta kertaa muka pitäisi yrittää, jos toinen on jo osoittanut ettei ole kiinnostunut sinusta? Kannattaako enää yrittää toiste, sillä lopputuloksena voi olla stalkkerin maine? Pieni hulluus on hyvästä, niinhän jotkut väittävät. Kohtuus kaikessa.

Aloitan tästä päivästä lähtien miesvapaan loppukuukauden! Mieslakko! Katsotaan kuinka kauan pystyn pitäytymään. Saatan jopa jatkaa seuraavalle kuukaudelle. Mikä on lopputuloksena? Kuka tietää! Jos tupakoitsija tupakat jätettyään pystyy jo kolmantena päivänä toteamaan että maistaa ruoka-aineita paremmin, niin mitä minä tästä saan? Koen hyvinkin todennäköisesti epätoivoa kun lähelleni saapuu hyvältä tuoksuva mies. Sokeririippuvainen voi päästä sokerista eroon. Miesvieroitus? Miehet pois ajatuksista-kuukausi? Tätä pitää vielä hioa...

Terveisin: "Sinkkuna Kotkassa" ;)